Kaikki on mahdollista!

martinlaakso_MG_1556_8817_12

Eräs kirjailija kertoi viime viikolla aamu tv:ssä tavoitteena lapsen kasvatuksessa olevan,  kasvattaa lasta niin, että lapsi ajattelisi  kaiken olevan mahdollista elämässä!!  Ah tämä kuulostaa niin hyvältä! Haasteellista vain meille aikuisille. Vai onko?

Olen pohtinut sitä, kuinka me aikuiset rajaamme lasten luovuutta ja siinä samalla kerromme heille mikä on mahdollista ja mikä ei.  Lapsethan ovat aivan mahtavia siinä, kuinka he ideoivat ja keksivät kaikenlaisia hassuja/ erikoisia juttuja. Kuinka me aikuiset osaisimme kohdata lapsia niin, että nämä ominaisuudet säilyisivät heissä?

Olisi kiva, jos pystyisi vielä hetken näkemään maailman lapsen silmin ja kuinka siinä kaikki olisi mahdollista.  Ei olisi rajoittavia tekijöitä, vaan annettaisiin luovuuden ja ideoiden päästä valoilleen. Siinä vasta tavoitetta!

Löydätkö vielä itsestäsi tätä lapsenmielisyyttä?

martinlaakso_MG_1537_8811_12

 

Mainokset

Mietteitä lapsuudesta

Heippa!

Täällä kirjoittelee kolme toisen vuoden sosionomiopiskelijaa. Saimme erinomaisen mahdollisuuden laittaa omat lusikkamme Perhekoutsien blogisoppaan ja päätimme hämmentää sitä kirjoittamalla muutaman sanan lapsuudesta. Nuoresta iästämme huolimatta tuntuu kuin omasta lapsuudesta olisi jo iäisyys aikaa ja omien lapsuusvuosien muisteleminen tuntuu suorastaan nostalgiselta.

Lapsuus on ohikiitävä aikakausi, johon liittyy hyvin paljon oikeuksia ja erittäin vähän velvollisuuksia. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessa mainitaan erikseen lapsen oikeus leikkiin ja vapaa-aikaan. Leikkimistä pidetäänkin lapsen tärkeimpänä työnä. Mutta mitä lapsuus oli meidän aikanamme ja miltä nykyajan lapsuus näyttää silmissämme?

Lapsuudesta tulee välittömästi ensimmäisenä mieleen leikkiminen, ulkoilu, kaverit hiekkalaatikoilla ja leikkipuistoissa. Lapsuuden ajan huolet ja murheet olivat lähinnä leluihin ja leikkeihin liittyviä harmituksia. Pettymyksiä, kiukkuja ja vastoinkäymisiä tuli, mutta niistä päästiin yli nopeasti. Meidän ollessamme lapsia, ei ollut olemassa tabletteja ja ipadejä ajanvietteinä, vaan kaikki vapaa-aika käytettiin kavereiden kanssa leikkiessä. Valehtelisimme jos väittäisimme etteikö lapsuudessamme ollut mitään elektronisia pelejä, toki meidänkin lapsuuteen liittyi erilaiset konsolipelit: oli Playstationia ja Nintendoa, Segaa ja Gameboyta. Niiden pelaaminen oli aina huippujuttu, mutta ne eivät silti ikinä vieneet huomiota muilta leikeiltä.

Nykyään lapsuuteen kuuluu mahdollisesti erilaisia elektronisia laitteita ja lapset ovat varsin taitavia niiden käyttämisessä. Tabletit ja ipadit voivat toimia lapsille “kaverina” silloin, kun ei keksi muuta tekemistä. Usein myös kavereiden kanssa vietetty aika saattaa kulua erilaisten tietokone- tai konsolipelien parissa. Tuntuu siltä, että lasten ruutuaika on lisääntynyt huimasti omaan lapsuuteemme verrattuna. Teknologia on kuitenkin kehittynyt ajan myötä ja silläkin on luultavasti yhteyttä ruutuajan lisääntymiseen.

Lapsuuteen kuuluu vahvasti oma perhe. Oman perheen kanssa jaetaan kokemuksia ja vietetään aikaa. Vanhemmat mahdollistavat lapselleen asioiden tapahtumista ja uusia kokemuksia. Ulkomaailma on kehittynyt meidän lapsuudestamme, mutta itse lapsuus on pysynyt samana. Edelleen leikkiä pidetään tärkeässä arvossa ja pyritään lasten hyvinvointiin sekä lasten tasapainoisen kehityksen tukemiseen. Ajat ovat muuttuneet, mutta lapsuuden merkitys on pysynyt samana.

Lapsuudesta ja esimerkiksi ruutuajoista ei pitäisi ottaa paineita. Jos lapsella ruutuaika menee joskus yli suositusten, ei se ole niin vakavaa. On kuitenkin hyvä kannustaa lapsia leikkiin ja osoittaa omalla esimerkillään, että elämä on tässä ja nyt, ipadien ja kännyköiden ulkopuolella.

Helmikuisin terveisin,

Oona, Katariina & Susanna

Kiukuttaako?

Kiukkumittari

Kiukku on yksi tunne muiden joukossa ja siten yhtä sallittu kuin muutkin tunteet. Silti lapsen uhma-/kiukkukohtaukset ovat yksi yleisimmistä aiheista, joista perheiden kanssa keskustelemme. Miksi ne ovat vaikeita tilanteita ja mitä asiassa sitten voi tehdä?

  • Ihan ensiksi pohtisin hieman lapsen lähiympäristön henkilöitä. Löytyykö sukulaisista erilaisia temperamentteja omaavia aikuisia. Joskus apu voi löytyä ihan siitä, että ymmärtää itsensä ja lapsensa temperamenttieron. Jos lapsi kiihtyy nopeasti ja itse on huomattavasti rauhallisempi, voi kiukkukohtauksia olla rankempi vastaanottaa. Toisaalta rauhallisuus voi tuoda juuri sen riittävän kärsivällisyyden, jolloin temperamenttiero voi kääntyä vahvuudeksi.
  • Aina ymmärrys ei löydy temperamenteista. Seuraavaksi kannattaa tutkiskella kaikkia henkilöitä, jotka antavat lapselle mallia siitä, miten käyttäydytään, kun kiukku kasvaa. Miten vanhemmat itse toimivat suuttuessaan? Tuleeko huutoa herkästi? Millaisen mallin annat lapselle siitä, miten suuttuneena kuuluu käyttäytyä? Vähintä, mitä jokaisen vanhemman tulisi mielestäni tehdä, on harjoitella hillitsemään omaa käyttäytymistään. Voimme tehdä omasta hermostumisestamme samalla kasvattavan hetken, kun sanoitamme sitä, kuinka nyt on niin kiukkuinen olo, että täytyy vähän rauhoittua tms. Toki lapsella on myös paljon muita malleja kuin vanhemmat, mutta harjoittelu kannattaa yleensä aloittaa itsestä. Aika monella meistä sitä parannettavaa ja harjoiteltavaa löytyy jo itsestä.
  • Entäpä sitten, kun on jo treenattu ja näytetty lapselle mallia – ja silti lapsella menee yli. Ja ehkä juuri kun meillä oli ollut oikein mukava leikki- tai pelituokio hänen kanssaan ja tuleekin sitten se pettymys, joka salamannopeasti kehittyy kiukutteluksi ja lapsi alkaa raivota, heitellä esineitä, huutaa ja ehkä jopa lyödä. Mitä sitten? Mitä aikuinen voi tehdä silloin?

    Mielestäni ensisijaista on, että aikuinen pysyy rauhallisena – empatia on erittäin hyvä lisä. Itselläni rauhallisena ja empaattisena pysymistä auttaa ajatus siitä, että lapsen tunteiden säätelyjärjestelmä on vielä kehittymässä ja sitä keskeneräisempi, mitä pienemmästä lapsesta on kysymys. Aikuisen täytyy tarvittaessa suojata paitsi itseään myös lasta tai muita lähellä olevia henkilöitä vaaratilanteilta. Se tulisi kyetä tekemään rauhallisesti ja empaattisesti suhtautuen – ei itse vihastuen tilanteesta. (Toki toiminta itse riittävän nopeaa!) Miksi näin? Koska tunnekuohun tullessa sillä voimakkuudella, että lapsen säätely pettää, hän on tavallaan poissa tolaltaan, poissa raiteiltaan. Tuolloin lapsi kaipaa turvallista tilaa, missä palata takaisin raiteilleen. Takaisin ”normaaliin” olotilaan on se, mitä sekä lapsi että aikuinen haluavat, joten tavoite on molemmilla sama. Aikuisen pysyessä rauhallisena, lapsen rauhoittuminen nopeutuu. Tällä perustelen itselleni rauhallisena pysymistä silloin kun on kiire. Haluanko todellisuudessa hitaamman vai nopean kaavan mukaan käsitellä tämän kiukun.

    Jos lapsi sietää aikuiselta apua, kuten syliä, kosketusta tai puhetta, näitä kannattaa ilman muuta tarjota hänelle avuksi. Jos nämä suututtavat enemmän, anna lapsen vain olla riittävän lähellä, jotta oma rauhallisuutesi näkyy. Voit myös sanoittaa lapselle tunnetta: ”Harmi kun sulle tuli nyt noin iso kiukku, miten me saataisiin sun olo paremmaksi?” Jos lapsi pystyy kiukultaan kokeilemaan tyynyn lyömistä, jalan polkemista lattiaan, paikallaan hyppelyä, sanomalehtien repimistä, kiukun huutamista wc-pönttöön ja alas vetäisyä, suosittelen kokeilemaan. Joskus turvallisuuden nimissä lapsen joutuu ottamaan syliin, vaikka hän ei sitä haluaisikaan. Sitäkin tilannetta varten voi ennakolta, lapsen parempina hetkinä, harjoitella jonkin sylileikin tai jopa –hassuttelun, jonka avulla tilanteesta ei tule niin ikävä sävyltään vaan lapselle sopiva keino päästä takaisin raiteilleen. Kiukun rauhoituttua asiasta voi jutella lapsen ikätason mukaisesti ja kerrata vielä, mitä kiukkuisena ei saa tehdä ja mitä taas saa tehdä.

  • No entä kun se hermo sitten meni myös siltä aikuiselta, kun ei vaan kestänyt juuri tänään syystä tai toisesta enää yhtään kiukuttelua? Myös aikuinen menee tavallaan pois raiteiltaan suuttuessaan. Ainakin hän (samoin kuin lapsi) jättää hyödyntämättä aivojensa kehittyneemmät osat ja siirtyy toiminnassaan ns. liskoaivoille. Aikuinen ei siis pysty hyödyntämään omaa osaamistaan ja hänenkin toimintakykynsä on hetkellisesti rajoittunut. Siksi siis ensisijainen tehtävä on rauhoittaa itsensä ensin. Tässä voi myös puhua sitä omaa rauhoittumisprosessiaan ääneen, jolloin lapsi saattaa ajan kanssa ottaa siitäkin mallia. Joillakin toimii laulaminen tai hyräily hermoja rauhoittavana. Myös omaan hengitykseen keskittyminen (etenkin uloshengitykseen) voi auttaa. Ja toki aikuinenkin voi hyppiä vähän tasajalkaa, jos se helpottaa. Sillä tilanne saattaakin laueta nopeasti nauruksi, vaikka molemmille!
  • Muuta kiukkukohtauksiin liittyvää harjoittelua lasten kanssa on tilanteiden ennakointi. Lapsen on vaikea ymmärtää eilen/huomenna/kahden tunnin kuluttua/kohta – erilaisia ajan määreitä. Siksi jokin jo sovittu tunnin kuluttua tapahtuva tulee lapselle kuitenkin ikään kuin yhtäkkiä ja siitä voi syntyä pettymys ja kiukku. Ennakointi on asiana sen verran laaja, että siitä voisi kirjoitella ihan omankin bloginsa. Erilaisia keinoja ja apuvälineitä (kuvien käyttöä, tiimalaseja, viikkokalentereita, ajastimia ym.) voi käyttää ennakoinnissa – unohtamatta arjen rutiinien tuttua järjestystä. Ennakoinnista löytyy paljon luettavaa myös netistä ja koutsit auttavat myös suunnittelemaan teille sopivia keinoja!

Kiukkukohtaukset – ne kuuluvat siis lasten ja aikuistenkin elämään. Ne ovat voimakkaita kasvun paikkoja niin lapsille kuin aikuisillekin. Toivotan teille mahdollisimman mukavia harjoitteluhetkiä aiheen parissa. Jos haluatte, niin me koutsit tsempataan ja tuetaan teitä mielellään harjoittelussa. Voimme myös yhdessä kanssanne yrittää keksiä niitä yksilöllisiä – juuri teidän perheellenne – soveltuvia toimintoja ja ratkaisuja, joiden avulla arki sujuisi paremmin. Ota yhteyttä!

Lisälukemista:

Kaksi kirjaa