Kummelissa Kinnulan veljekset tokaisivat tuon lauseen ironisesti monta kertaa. Tosi elämässä jotkut lapsiperheet elävät pyytämättä apua.  Ainakaan viranomaisilta tai perheen ulkopuolisilta apua ei pyydetä. Itse pärjääminen on meissä syvällä.

Itsepärjäämisen eetokseen ovat törmänneet myös Perhekoutsit kesäkiertueellaan. Muutamat vanhemmat ovat heti ilmoittaneet: ”Meillä ei ole mitään haasteita. Meillä menee kaikki hyvin.  Emme tarvitse apua.” Kertovatko nämä tokaisut perheen pärjäämisestä vai avun saamisen kynnyksestä?  Tunnistan avun hakemisen kynnyksen omasta perheestänikin. Salaa mielessäni toivon, että joku tulisi siivoamaan ja laittamaan ruokaa meille, kun pieni vauva vie vanhempiensa kaiken huomion.  En ole kuitenkaan kehdannut pyytää apua siivoamiseen ja ruuanlaittoon. Onneksi innokkaat sukulaiset ovat kuitenkin vauvaamme tulleet hoitamaan, jolloin vanhemmille on jäänyt paremmin aikaa siivota ja laittaa ruokaa – tai levätä.

Avun hakemisen kulttuuri saattaa olla vähän vielä hakusessa. Aikoinaan 80-luvulla kotipalvelua saivat kaikki perheet ja silloin se ei ollut leimaavaa. Näin olen kuullut. Nykyään taas puhutaan, että perhe saa apua vasta kun lastensuojelu puuttuu peliin.  Varmaan yleistyksiä molemmat.

Avun vastaanottamiseen liittyy jotain häpeällistä. Pyytäessään apua tulee myöntäneeksi oman rajallisuutensa. Ylpeys saa kolauksen. Perisynti Ylpeys. Kilpailuyhteiskunnassa avun vastaanottaminen on häviämistä. Voittajat pärjäävät aina. Kukaan ei halua olla luuseri.  Tulos tai ulos.

Mutta! Miten voi olla rohkea, jos ei pelkää mitään?  Kuinka kasvaa vahvaksi, jos ei tunne heikkouksiaan?  Mistä tietää olevansa onnellinen, jos ei ole kokenut surua? Jokaisen ihmisen elämään kuitenkin kuuluu vahvuuksia ja heikkouksia. Kaikkien lapsiperheiden arkeen kuuluu ylä- ja alamäkiä. Ei ole häpeällistä olla inhimillinen.