Me perhekoutsit olemme jo yhden vuoden ikäisiä. Mitä kaikkea 1-vuotias osaakaan:
Lapsi tapailee jo muutamia sanoja, hän malttaa istua hetken potalla. Pienokainen pysyy pystyssä pienen hetken, mutta tarvitse kuitenkin tukea ettei kaatuisi. Päivärytmikin on jo jonkinlainen. Luottamus omiin kykyihin on suuri, välillä täytyy silti käydä tankkaamassa vanhemmilta turvaa.
Juhlimme 1-vuotiskemuja Vantaan asukaspuistoissa ensi viikolla. Tapahtumatiedot löytyvät Facebook-sivultamme. Tervetuloa!
Mediassa on viime aikoina ollut erittäin hyviä artikkeleita, keskusteluja ja kannanottoja liittyen lasten ja nuorten pelaamiseen ja sen rajaamiseen, netin käyttöön jne. Sama asia on askarruttanut myös monia Perhekoutseihin yhteyttä ottaneita perheitäkin. Kaikki ovat varmaan yhtä mieltä siitä, että erilaisten ”toosien” ja ”vempeleiden” käyttö on lisääntynyt perheissä, mutta onko kaikki käytettävät sovellukset haitallisia, on mielipiteitä jakava seikka. Kolikolla kun tuppaa olemaan aina kaksi puolta. Olen huomannut , että kaikissa asian tiimoilta julkaistuissa aihekokonaisuuksissa on ollut muutamia yhteneväisiä kommentteja.
Tänä päivänä ei ole mitenkään outoa, että kukin perheenjäsen on omalla koneellaan näpyttelemässä jotain, ja että perheen sisäisen vuorovaikutuksen hoitavat erilaiset tekniset laitteet keskenään 🙂 Tähän hurmioon ovat hurahtaneet niin lapset, nuoret kuin aikuisetkin.
No mitä vanhemmat voivat sitten tehdä jos lapsen ”netissä roikkuminen” alkaa huolestuttamaan? Perhekoutsina olen kuullut paljon erilaisia toimintatapoja, mitä vanhemmat ovat jo ottaneet käyttöön. On olemassa kuulemma esto-ohjelmia, jotka katkaisevat netin tiettynä aikana. Eräs viiden lapsen äiti kertoi keräävänsä joka ilta lastensa puhelimet itselleen ja antavansa ne sitten aamulla taas käyttöön. Munakellon käyttö ajastimena, pelivuorojen aikatauluttaminen ovat olleeet käytössä ahkerasti. (Munakellon voi korvata kätevästi älypuhelimeen saatavalla ”kidstimer-soveluksella). Näissäkin asioissa on parempi sopia selvät säännöt, kuin vaahdota joka päivä tunnepitoisesti samasta asiasta äänivalleja rikkoen. Jos kone sammuu, on se sitten siinä. Jos ajastin näyttää pelivuoron siirtymisen toiselle, on sitten siinä.
Pelastakaa lapset ry:n työntekijä Netta Vahteri(lapset ja digitaalinen media) puhui erään koulun vanhempainillassa hyvin siitä, miten vanhemmat voivat kääntää oman tietämättömyytensä (esim. snäppäily) yhteiseksi oppimiskokemukseksi lapsen kanssa. Aito mielenkiinto ja toteamus ”En tiedä tästä mitään, mutta voisitko näyttää ja opettaa minulle” on parempi vahtoehto kuin se ”vaahtoaminen”. Samalla kertaa aikuinen voi selvittää lapsensa tietämystä ohjelman turvallisuudesta ja keskustella nettimaailman vaaroista. Oma kokemukseni on, että sosiaalisen median hallinta ja tietoteknillinen osaaminen on paljon parempaa tämän päivän nuorilla, kuin näin sähkökirjoituskoneella lopputyönsä tehneellä myöhäisteinillä. 🙂 Tai saati sitten äidilläni, jonka mielestä skype on sairaus, johon hänen naapurinsa on saanut lääkkeitä. 🙂 Pakko on kysyä jälkikasvulta neuvoa.
Uusia sovelluksia tulee ulos niin nopeaan tahtiin, että ajantasalla pysyminen on mahdotonta. Minun lapsuudessani, jos halusi tietää jotain, sitä kysyttiin vanhemmilta. Nykyään setä google tietää kaiken. Minun lapsuudessani aikuiset pystyivät säätelemään annetun tiedon laatua, määrää ja kuormittavuutta ikäni mukaan. Setä google ei pysty. Tähän ajankohtaiseen pulmaan on onneksi herätty, ja on olemassa paljon erilaisia nettiauttamisen tahoja.
Aineistoja/linkkejä vanhemmille:
Palveluja nuorille:
Vanhempien on hyvä muistaa kolmen K:n
sääntö:
Kiinnostu, Keskustele ja tarvittaessa Katkaise 🙂
Eräs kirjailija kertoi viime viikolla aamu tv:ssä tavoitteena lapsen kasvatuksessa olevan, kasvattaa lasta niin, että lapsi ajattelisi kaiken olevan mahdollista elämässä!! Ah tämä kuulostaa niin hyvältä! Haasteellista vain meille aikuisille. Vai onko?
Olen pohtinut sitä, kuinka me aikuiset rajaamme lasten luovuutta ja siinä samalla kerromme heille mikä on mahdollista ja mikä ei. Lapsethan ovat aivan mahtavia siinä, kuinka he ideoivat ja keksivät kaikenlaisia hassuja/ erikoisia juttuja. Kuinka me aikuiset osaisimme kohdata lapsia niin, että nämä ominaisuudet säilyisivät heissä?
Olisi kiva, jos pystyisi vielä hetken näkemään maailman lapsen silmin ja kuinka siinä kaikki olisi mahdollista. Ei olisi rajoittavia tekijöitä, vaan annettaisiin luovuuden ja ideoiden päästä valoilleen. Siinä vasta tavoitetta!
Löydätkö vielä itsestäsi tätä lapsenmielisyyttä?
Eräs tuntemani nuori kertoi minulle eräänä päivänä lukeneen jostain netistä lauseen, että ”sinun kurja arki on sinun lapsesi lapsuus”. Hänestä näki selkeästi, että hän oli miettinyt asiaa enemmänkin. Hän pohti asiaa niin, että kyllä se varmasti vaikuttaa lapsiin mitä aikuiset suustaan päästävät. Yhdessä pähkäilimme asiaa hieman lisää. Kuinka ääneen sanomamme asiat voivat alkaa elää omaa elämäänsä arjessamme. Keskustelumme loppui siihen.
Itselleni tuli tästä asiasta myöhemmin mieleen, jos lapsi saa arjessa usein negatiivista palautetta toiminnastaan, niin kuinka tämä palaute alkaa muokata pikku hiljaa lapsen kuvaa itsestään. Muistetaan siis me aikuiset kiinnittää huomiota puhetyyliimme ja kuinka sanoitamme toisillemme ääneen arkeamme. Onko se jatkuvasti kurjaa ja kiireistä? Vai muistetaanko ja ehditäänkö siinä iloita elämän pienistä onnistumisista?
Oikein hyvää Joulun odotusta kaikille!
Nyt se on lähellä. Ensimmäiset luukut joulukalenterista on aukaistu ja enää 22 yötä jouluun, TipTapTipeTap. Joulu ja sen tuleminen on kirvoittanut monia keskustelunaiheita perhekahviloissa, asukaspuistoissa, avoimissa päiväkodeissa, kotikäynneillä, kahvitauoilla, kaduilla ja toreilla. Joulu on selvästikin juhla, joka herättää tunteita meissä kaikissa. Johtuuko se siitä, että meillä kaikilla on jouluun liittyviä muistoja vai siitä, ettei joululta oikein voi välttyä. Ensimmäiset kaupalliset lelulehtiset kolahtavat postiluukusta jo lokakuussa, samoin kauppojen hyllyt alkavat pursuamaan joulutavaraa ennen kuin on edes kesäkamoista päästy eroon. Työpaikoilla, kouluissa ja päiväkodeissa puhutaan joululomasta ja katuvaloissa vilkkuvat tähdet heti ensimmäisten hämäräkelien tultua.
Koutsina olen kohdannut perheitä, joissa ”tonttukortti” on otettu käyttöön jo lokakuussa. Erään perheen isä tuuletteli hurmioissaan sitä, miten lapset pukevat niin reippaasti vaatteet päälle kun vähän mainitseekin tonttujen tarkkailevista silmäpareista.(Toki kävimme keskustelua siitä, että toukokuussa tuota korttia ei ehkä kannata enää käyttää). Pohjois-Suomessa asuvan ystäväni lapsen urheiluseura on vienyt tänä vuonna tonttuteeman vielä hiukan pidemmälle; Perheet voivat tilata tonttuja vilahtamaan ikkunan taakse pientä korvausta vastaan 🙂 Mitä kaikkea Joulu tuokin tullessaan. Mikä sitten joulussa on oikein ja mikä väärin? Ja kuka sen oikein määrittää?
Lähtökohtaisesti voisi ajatella, että jokainen perhe tekee joulustaan juuri sen näköisen kun haluaa. Sukulaisia ei tarvitse pyytää jouluksi vierailulle, jos seurauksena on riitelyä ja pahaa mieltä. Jouluna voi syödä kanaa tai lihapullia, jos kukaan ei tykkää kinkusta. Jouluun liittyy kuitenkin paljon traditioita, jotka velvoittavat meitä toimimaan ehkä tietyllä, ei aina niinkään halutulla tavalla. Yhteisen sävelen löytyminen mahdollisimman vähäisillä riitasoinnuilla olisi varmaan se halutuin tapa. Ajatus, että kaikilla perheenjäsenillä olisi mahdollisuus rauhalliseen ja kiirettömään jouluun. Välillä se voi tarkoittaa jostain luopumista ja jonkun asian uudelleen miettimistä. Oman näköisen joulun tekeminen voi olla välillä mahdotonta esim. perheen taloudellisen tilanteen takia. Onneksi on paljon yhdistyksiä, seurakuntia ja erilaisia tahoja, jotka yrittävät helpottaa ja auttaa joulumielen löytymisessä. Erään perheen yksinhuoltaja isä kiteytti joulun sisällön näin: ”Meillä lapset ovat saaneet viimeksi kaksi vuotta sitten lahjoja, eikä meillä ruokakaan nyt niin ihmeellistä ole, mutta me olemme perheenä yhdessä. Se on tärkeintä”.
Itse huomaan (jälkikasvun jo ”tonttukortti-iän” ohittaneena) odottavani eniten myös sitä yhdessä olemista. Sitä olotilaa kun voi vaan olla. Pipareiden leipomisen sijaan voin laittaa kanelia ja muita mausteita uunipellille ja tupsauttaa tuoksut ilmoille ja nauttia kaupan tekeleitä hyvällä omallatunnolla. Voin syöttää villakoiria sen sijaan että jyystäisin hammasharjalla pesuhuoneen kaakeleita ja pesisin kaikki kaapit ja katot. Kolmesta asiasta en suostu luopumaan: Kinkusta, kuusesta ja ”Lumiukko”-animaatiosta. Ne ovat vain minun perheeni Traditioita.
.
Hyvää Joulunodotusta!
P.S Voit lukea ja seurata joulunajan ajatuksia, pohdintoja ja mietteitä lisää Vantaan perheneuvolan facebook sivuilla, jossa joka päivä aukeaa uusi luukku.
Olen viime viikkojen aikana kuullut monta tarinaa siitä, miten vanhemmat kokevat huonommuutta mm.facebookin kautta. Omaa vanhemmuutta, perheen taloudellista tilannetta, omaa jaksamista ja oman ajan saatavuutta/käyttöä vertaillaan tuttavien ”postauksiin”. Syyllisyys kalvaa ja kateus iskee kun muut päivittävät facebookissa kaikkea sitä mistä itse haaveilee tai tietää jo, ettei se tule omassa perheessäsi onnistumaan. Tunnistan myös itsesssäni kyseisiä ominaisuuksia, ikävä kyllä. Olisikohan aika siis ottaa tunteet hallintaan ja järki käteen.
”Postaukset” ja ”selfiet” ovat vain nopeita otoksia eivätkä kerro koskaan koko tarinaa. On paljon mukavampaa laittaa kuva palavista kynttilöistä pöydällä (#ilovemylife#)kun esim. takana nököttävästä pyykkivuoresta. Tarkemmin ajateltuna kynttiläthän voivat olla palkinto itselle jostain päivän aikana tehdystä työstä, tai ne voivat olla ainoa valonlähde, kun halutaan pitää pölyt ja pyykkivuoret pois näkyvistä.Mutta sitäpä ei tule ajatelleeksi, kun pyykkikone huutaa punaisella, astiavuori odottaa tiskipöydällä ja pikku Matti viskoo iltapuuroaan enemmän lattialle kuin suuhunsa.Ja paina siinä nyt sitten tykkää-nappulaa jos katselee viimeisiä kaveripostauksia kuntosalilta tai lenkkimaastosta ja itse makaa sohvalla rättiväsyneenä kaukosäädin kainalossa. Sapetuksen aihetta ei myöskään poista kiva postaus salaattilautasesta jos on lasten päiväunien aikaan sortunut hemmottelemaan itseään suklaalla ja kekseillä.Jos vain muistaisi, että kohtuudella kaikkea ja suodattimen läpi!
Eräs äiti kertoi, että toisten jakamat ulkomaanmatka postaukset saavat hänet aina kateelliseksi. Hän on kotona kahden pienen lapsen kanssa, eikä perheen tulot mahdollista matkailua ainakaan vielä. ”Suljen aina silloin facebookin pariksi päiväksi ja nautin lapsistani”. Nerokasta <3. Erään perheen isä kiteytti mielestäni todella hyvin sosiaalisen median aiheuttamat vanhemmuuspaineet” Onhan meilläkin kuvia yhdessä tekemisestä vaikka kuinka paljon, vaikkakaan ei facebookissa. Ei ne välttämättä ole niin ihmeellisiä, mutta meille tärkeitä, eikö se riitä?” Kyllä riittää!
Hyvät vanhemmat! Olkaa armollisia itsellenne. Tehkää asioita mistä te nautitte ja saatte voimaa ja hyvää mieltä. Ulkoilusta voi nauttia kävelemällä (ei tarvitse heti juosta maratonia eikä postata sports Trackeriin), rusketusta kasvoille saa ”fotosoppaamalla” ja vatsalihasliikkeitä voi tehdä olohuoneen lattialla, samalla kun katsoo lemppari sarjaa televisiosta. Pullantuoksua kotiin saa paistamalla (150 astetta n. 15 min)kanelia uunipellillä ja kaupan pakastealtaasta saa hyviä ja maistuvia ”kuvausmatskuja”.
Voimme kaikki siis tänään hyvillä mielin, rinta rottingilla sytyttää kynttilät ja postata #ilovemylife#, eikö totta?
Vantaan Perhekoutsit 