Kysymyksiä ja vastauksia

Kysymyksiä ja vastauksia

Usein kun selailen facebookia, niin ihailen kuinka näppärästi monet hyödyntävät siellä saatavilla olevaa tietoa muilta ihmisiltä.

Erilaisissa asuinalueyhteisöissä näkee kuinka nerokkaasti haetaan esim. viikonlopun lapsiperhevieraille retkisänkyä tai lastenturvaistuinta lainaksi pientä korvausta vastaan.  Harvoin julkista liikennettä käyttävä saattaa olla sormi suussa aikataulujen ja reittien kanssa, mutta ei hätää, yhteisöistä löytyvät asiantuntijat tähänkin asiaan. Apua tarvitseva saa apua ja toinenkin saa hyvän mielen kun voi olla avuksi. Molemmat siis voittavat. Hyvä me!

Entä silloin kun kysymyksiin ei ole suoria vastauksia?

Meiltä perhekoutseilta kysytään usein myös asioita, joihin emme tiedä vastauksia. Monesti yhteydenottajakaan ei välttämättä ole vailla vastausta, vaan enemmänkin ihmistä jolle saa puhua ja sitä kautta löytää itse omat vastauksensa. Näitä keskusteluja meidän koutsaus on parhaimmillaan; uusia näkökulmia, lapsen käytöksen ”tulkkaamista” vanhemmalle, arjen haasteissa kannattelua..

…mitä muuta, soita ja päätä sinä!

Mainokset

”Ei tartte auttaa”

Kummelissa Kinnulan veljekset tokaisivat tuon lauseen ironisesti monta kertaa. Tosi elämässä jotkut lapsiperheet elävät pyytämättä apua.  Ainakaan viranomaisilta tai perheen ulkopuolisilta apua ei pyydetä. Itse pärjääminen on meissä syvällä.

mural-594391_640Itsepärjäämisen eetokseen ovat törmänneet myös Perhekoutsit kesäkiertueellaan. Muutamat vanhemmat ovat heti ilmoittaneet: ”Meillä ei ole mitään haasteita. Meillä menee kaikki hyvin.  Emme tarvitse apua.” Kertovatko nämä tokaisut perheen pärjäämisestä vai avun saamisen kynnyksestä?  Tunnistan avun hakemisen kynnyksen omasta perheestänikin. Salaa mielessäni toivon, että joku tulisi siivoamaan ja laittamaan ruokaa meille, kun pieni vauva vie vanhempiensa kaiken huomion.  En ole kuitenkaan kehdannut pyytää apua siivoamiseen ja ruuanlaittoon. Onneksi innokkaat sukulaiset ovat kuitenkin vauvaamme tulleet hoitamaan, jolloin vanhemmille on jäänyt paremmin aikaa siivota ja laittaa ruokaa – tai levätä.

Avun hakemisen kulttuuri saattaa olla vähän vielä hakusessa. Aikoinaan 80-luvulla kotipalvelua saivat kaikki perheet ja silloin se ei ollut leimaavaa. Näin olen kuullut. Nykyään taas puhutaan, että perhe saa apua vasta kun lastensuojelu puuttuu peliin.  Varmaan yleistyksiä molemmat.

Avun vastaanottamiseen liittyy jotain häpeällistä. Pyytäessään apua tulee myöntäneeksi oman rajallisuutensa. Ylpeys saa kolauksen. Perisynti Ylpeys. Kilpailuyhteiskunnassa avun vastaanottaminen on häviämistä. Voittajat pärjäävät aina. Kukaan ei halua olla luuseri.  Tulos tai ulos.

Mutta! Miten voi olla rohkea, jos ei pelkää mitään?  Kuinka kasvaa vahvaksi, jos ei tunne heikkouksiaan?  Mistä tietää olevansa onnellinen, jos ei ole kokenut surua? Jokaisen ihmisen elämään kuitenkin kuuluu vahvuuksia ja heikkouksia. Kaikkien lapsiperheiden arkeen kuuluu ylä- ja alamäkiä. Ei ole häpeällistä olla inhimillinen.brothers-457237_640