Istun Uomarinteen koulun pihan vieressä. Pysähdyin kotimatkalla tuumimaan. Tuolla pihalla olen leikkinyt lasten kanssa iltapäiväkerhossa. Kuinka hienoa aikaa se oli, kun sai lasten kanssa puuhata lasten toiveiden mukaan. Mitään lasten toiveita ei torpattu periaatteellisiin syihin vedoten. Kaikki oli mahdollista ja se mikä ei ollut mahdollista avasi loistavan tilaisuuden keskusteluille. Tapahtui paljon kasvua – siis myös niissä lapsissa.

Nyt Perhekoutsina tunnun törmäävän paljon eihin. Yksi taho ei voi auttaa pyörätuoliin joutunutta, koska hänen lapsensa ovat liian vanhoja. Perhe ei saa tarvitsemaansa apua, kun vanhempi ei jaksa täyttää vaadittavaa lomaketta. Väsynyt äiti ei saa tukea raastavan eron äärellä, kun ei ole huolta lapsista. Kohta on.

Joskus tuntuu, että systeemimme on niin mietitty ja suunniteltu, ettei auttamiselle ole sijaa. Toteuttavatko organisaatiot omaa palvelukonseptiaan niin keskittyneesti, että asiakkaan tarpeet jäävät taka-alalle? Tärkeää tuntuu olevan se, että ihminen hakee apua oikeasta paikasta. Voisiko tärkeintä olla se, että ihminen saa apua silloin, kun hän sitä hakee?

Oli ihana vierailla Punaisen Ristin nuorten turvatalolla, jossa päätöksiä tehdään Punaisen ristin periaatteiden mukaan. Ensimmäinen periaate on inhimillisyys. Asiakas rajataan palvelun ulkopuolelle, jos se on inhimillistä. Aika usein palvelun ulkopuolelle rajaaminen ei ole inhimillistä.

Miten me voisimme yhdessä kaataa raja-aitoja ja tukea lapsiperheitä silloin, kun he tarvitsevat ja pyytävät apua?