Eräs tuntemani nuori  kertoi minulle eräänä päivänä lukeneen jostain netistä lauseen, että ”sinun kurja arki on sinun lapsesi lapsuus”.  Hänestä näki selkeästi, että hän oli miettinyt asiaa enemmänkin.  Hän pohti asiaa niin, että kyllä se varmasti vaikuttaa lapsiin mitä aikuiset suustaan päästävät. Yhdessä pähkäilimme asiaa hieman lisää. Kuinka ääneen sanomamme asiat voivat alkaa elää omaa elämäänsä arjessamme.  Keskustelumme loppui siihen.

Itselleni tuli tästä asiasta myöhemmin mieleen, jos lapsi saa arjessa usein negatiivista palautetta toiminnastaan, niin kuinka tämä palaute alkaa muokata pikku hiljaa lapsen kuvaa itsestään.  Muistetaan siis me aikuiset kiinnittää huomiota puhetyyliimme ja kuinka sanoitamme toisillemme ääneen arkeamme. Onko se jatkuvasti kurjaa ja kiireistä? Vai muistetaanko ja ehditäänkö siinä iloita elämän pienistä onnistumisista?

Oikein hyvää Joulun odotusta kaikille!