”Just kun joku alkaa toimia, tulee vähintäänkin joku flunssa, joka sekoittaa pakan.”

Tämä on muistini mukaan tarkka lainaus eräältä käynniltämme avoimessa päiväkodissa. Lause liittyy siihen, kuinka kasvavan lapsen kanssa vanhempi haastetaan aina vaan mukauttamaan toimintaansa ja opettelemaan uusia tapoja ja rutiineja. Kun juuri opittiin hyvä systeemi selvitä hampaiden puhkeamisesta, tuleekin uusi vaihe.  Seisomaan nouseminen, päätön säntäily – hups, joko mentiin ylivilkkauden puolelle? – no ei menty, se olikin vaan taas yksi vaihe. 🙂 Ja näitä vaiheita jatkuu: uhmaikä, eskarin ja koulun aloitus, murrosikä jne.  Puhumattakaan niistä muista ohimenevistä vaiheista, kuten flunssat, mahataudit, korvatulehdukset, vesirokot ym. Ja vielä ne koko perhettä koskevat muutokset: sisaruksen syntymä, lemmikin hankinta, kodin vaihto tai vanhempien ero.

Vanhemmuus on jatkuvaa muutoksessa elämistä. Se on sitä, että on vahvasti läsnä, haistelee tuulia ja tunnustelee, vieläkö tämä systeemi toimii vai onko aika muuttaa jotain. Se on oman lapsensa tuntemista läpikotaisin ja oman elämänkokemuksen vaivihkaista siirtymistä kasvavan lapsen käyttöön – hänen haluamiltaan osin. Se on uuden luomista, jatkuva prosessi. Se on kärsivällisyyttä, uudelleen aloittamista, toistoa – ja vielä vähän kärsivällisyyttä. Se on sitä, että uskaltaa heittää tarpeettomaksi käyneen rutiinin romukoppaan ja antaa menneiden juttujen lahota. Siitä vanhemmuudesta ne meidän kasvavat jälkeläisemme saavat sitä vahvaa elämän eliksiiriä, jonka avulla he vuorostaan kasvavat kohti uusia, omia ulottuvuuksiaan.