Tapahtui eräänä päivänä Vantaan Perhekoutsien vierailulla avoimen varhaiskasvatuksen toimipisteessä:

Keskustelimme  vanhemman kanssa siitä, miten hyvin pieni lapsi on jaksanut leikkiä pelkällä pallolla ja istuintyynykasalla jo pitkän tovin (ainakin suhteutettuna leikkijän ikään). Aina ei todellakaan tarvita kummoisia juttuja leikin mahdollistamiseen. Leikin aikana lapsi otti hetkellisiä katse- ja/tai kosketuskontakteja aikuiseen useita kertoja, mutta leikki jatkui hyväntuulisena.

Pohdimme myös sitä, kauanko leikki olisi kestänyt, jos aikuinen ei olisikaan ollut läsnä ja valmiina vastaamaan lapsen kontaktin tarpeeseen? Jos aikuinen olisi lapsen leikkiessä vaikkapa selaillut kännykkää, tai kotioloissa vaikkapa katsellut televisiota tai lukenut kirjaa?

Sitäkö se on, se läsnäolon voima?